Oispa rahaa, niin lähtis tämä kaveri mukaan!

Tiedän, tiedän! Ei saisi mennä mihinkään. Tässä tapauksessa yksi erakko tapaa toisen ulkoilmassa. Välissä on hevonen. En voinut vastustaa. Jos olisi kyseessä talli, jossa käy muitakin ihmisiä, en menisi missään nimessä. Tässä tapauksessa tiesin, etten törmää ihmisiin, vaikka haluaisin.

Kaveri osti joku kuukausi sitten orin. Oli itsekin hieman ihmeissään, että mites tässä nyt näin kävi. Koska omassa pihassa oli kertakaikkiseksi lumpuksi osoittautunut shettistamma, joka on kaiken lisäksi 30 vuotta vanha, oli ruunaus edessä. Sitten alkoi hienovarainen reenailu. Mitähän tästä löytyy?

Olin nähnyt videon epelistä. Näytti ihan kivalta, mutta hitaalta. Kun kaveri sitten pyysi tyyppäämään, ajattelin, että kaunis päivä, miksipä ei, vaan en odottanut kummia.

Kun laiteltiin ratsua pihalla kuntoon, sain luettelon erilaisista asioista, mistä hevonen voi järkyttyä. On kuulemma hieman säikky polo. Ei saa huudella yhtäkkiä selästä eikä heilutella käsiä. Molemmat tavat ovat minulla taajaan käytössä, joten alkoi jännittää. Mitä tästä tulee? “Ei se pukita, mutta voi vähän lähteä,” kuului analyysi. Justiinsa.

Kimo ruuna. Eikö mulla tällainen kuulu olla?

Istahdin selkään ja kirosin, kun jalassa ei ollut gripin grippiä. Oma satulani on sen verran nahkea, ettei tarvita. Tämä satula oli kiiltävä ja liukas kuin kilin kivespussit pakkasella. Eikö ne niin sano?

Aurinko paistoi, ja minä uhrauduin ratsastuksen jumalalle. Ja se kuulkaa kannatti! En muista milloin olisin ollut niin ihastuksissani hevosen selässä! Kaveri oli kevyt kuin mikä, sekä jalalle että kädelle, ja sopivan kiihkeästi yritti toisinaan ehdottaa, että mennäänkö kovempaa. Ai että! Ihan yhtäkkiä tuntui siltä, että osaisi ratsastaa. Sitä oloa ei olekaan hetkeen ollut. Oli nimittäin tarpeen! Hevoselle etsitään parhaillaan vuokraajaa, ja sovin saman tien, että alan käydä sillä kerran viikossa. Hinta oli niin koominen, etten sano sitä edes ääneen. Ehkä tässä nyt onkin kyse siitä, että hevonen vaikutti viihtyvän seurassani ja minä meinasin seota onnesta hänen kanssaan. Se on molemmille kotiin päin! Keksittiin siinä, että kun Lapsi on ilmoittanut halukkuutensa käydä kerran viikossa Hilpalla, niin meikä kurvaa silloin aina ruunan luo. Ei nimittäin tee kellekään pahaa! Video näkösällä Kavioliiton instagramissa.

Juhuu!

Sitten mentiin omalle tallille ja Lapsi selkään. Oli ilo taas puuhastella oman pikku potkan kanssa, koska se on niin tuttu. On ihanaa tuntea joku eläin läpikotaisin. Ja mikä koomisinta: hevonen taitaa myös tuntea minut. Lapsi nimittäin valitti, että Hilppa meni ihan okeisti kunnes minä tulin kentän laidalle. Silloin se alkoi jarruttaa aina minun kohdallani ja toljottaa. Sama on muuten tapahtunut myös Parikan Hannan ratsastaessa. Äitin pikku potka <3

Mun tytöt <3

Koittakaahan jaksaa siellä kotipoteroissa! Iloitkaamme siitä, että saadaan yhä sentään käydä kaulailemassa kaviokavereitamme.