Kun kilometrejä on sen verran jo takana, on tullut nähtyä kaikenmoista. On nähty mm. hyvinkin erilaisia, toimivia tapoja ratsastaa. Kuitenkin suurimman ihmetyksen on poikkeuksetta aiheuttanut se, kun ratsastusta opettava ihminen ei ole kovin hyvä ratsastaja. Kovin hyvällä tarkoitan, että kyllä pitää olla kirkkaasti taitavampi kuin minä. Kyllähän minäkin pystyn neuvomaan ihan aloittelijaa, että millä eväin jää ensimmäisestä ratsastuksesta henkiin, mutta että ihan taitoa meinaisin opettaa? Ehei, en minä.

Nyt kysynkin: mistä moinen itsetunto, että voi opettaa muita, kun ei itsekään oikein taida? Miten esim. onnistuu pysyttelemään omine ratsatuksineen sillä tavalla pimennossa, että monikaan ei huomaa mikä on totuus? Ja vielä se, että jos ei ole RATSASTUKSENOHJAAJA tai OPETTAJA, millä eväin kehtaa ryhtyä moiseksi?

Onhan se jalka vähän takana.

Olen pariin otteeseen osunut itse moisten hahmojen tunneille. En kyllä osaa sanoa oliko tunnista vastaavaa haittaakaan, koska opithan ovat periaatteessa samat, tai ei mitenkään periaatteessa, vaan ovat. Ongelma onkin USKOTTAVUUS. Rakastan opettajia, jotka tarpeen tullen näyttävät eteen, eli nousevat selkään ja sillä keinoin ohjaavat oikeille jäljille. Apinointi on minulle erinomainen tapa oppia, siitä on puhuttu aikaisemminkin. Toiset oppivat selkeistä sanoista, toiset mallista.

Vai onko kyse lopulta minusta? Olenko niin kiihkeä mittaamaan kuka on milläkin tasolla, että se merkitsee minulle jotain? Tai jos merkitsee, onko se huono asia? Sehän on selvä peli, että jokainen hyvä ratsastaja ei ole HYVÄ OPETTAJA, ne ovat kaksi eri taiteenalaa. Itse asiassa jokunen hyvä ratsastaja tuskastuu täysin ymmärrettävästi ankeampien yritelmiin. Jos olisin itse taitava, olisin varmaankin juuri sellainen.

Onhan se pylly vähän irti.

Lapsi kävi yhtenä päivänä ratsastamassa. Olipa kivaa! Mentiin Hilpalla puoliksi, minä ensin, lapsi sitten. Oli hirveän kiva kuulla miten lapsi näki minun ja/tai Hilpan kehityksen, ja kuunteli tarkkaan mitä nykyään ajetaan takaa. Ollaan ikään kuin aloitettu Hilpan ratsastaminen alusta. Onneksi ei ole kiire! Eilen tosin oli niin kiire, että piti laukata maastossa kovaa. Niin kiire ei kuitenkaan ollut, etteikö voinut yhtäkkiä pysähtyä, jonka johdosta nikamani uudelleenjärjestyivät ja häpyluu karahti etukaareen. En suosittele. Perkeleen poni ja perkeleen peurat, oravat, puut, heinät ja hiekka. Ja kivet.