Jumankekka, siinä se vaan menee!

Sanovat, että jos tupruttelet kerran pilveä, portti on avoinna kovempiin huumeisiin. Saattaa se jollekin ollakin, mutta tilanne on ihan maltillinen verrattuna näihin hevoshommiin. Vai liekö kyse ihan puhtaasti addiktiivisuudesta tässäkin?

Löimme tyttären kanssa joskus vetoa, että hän lopettaa ratsastamisen ennen kuin täyttää 18. Tietoni perustui siihen, että lopetin itse tuolloin, karvan alle 18-vuotiaana. Ilmeisesti siinä iässä valkenee, että maailmassa on niin paljon monta muutakin juttua kuin hevoset, että lähdenpä katsomaan. Melko ymmärrettävää. Tulevan elämän kannalta oli kätevää, että suoritin nasevan irtioton hyvissä ajoin. Nykyään ei tarvitse haaveilla päättömästä hurvittelusta kireissä denimeissä tahmeilla lattioilla. Se on nähty ja tehty.

Kun sitten palasin totuuden, eli hevosten äärelle, himo suurempiin annoksiin kehittyi melko nopeasti. Tuntiratsastaminen kerran viikossa ei riittänyt mihinkään – piti hankkia vuokraheppa. Se on tavattoman viisas ratkaisu, jos meinaa ratsastaa useamman kerran viikossa. Itse en tuolloin kokenut tarvitsevani opetusta, mikä on sillä lailla hauskaa, että nykyään kyllä tarvitsen. Ajattelin varmaan, että mikään ei kehitä omia ratsastuskykyjä niin, kuin tallilta pois oleminen. No ei kehittänyt.

Sen sijaan hevoshulluuteni kehittyi. Olen kuullut ihmisistä, joille riittää vähempikin. Itse en kuulu niihin. En myöskään laske koskaan rahojani. Totean vain, että saakeli, taas ne loppuu, nyt pitää tehdä jotain lisähommia/myydä jotain/keksiä jotain/viedä pullot. Ja sitten tehdään niin. Asian voi hoitaa viisaamminkin jos osaa.

(EDIT. Tässä kohtaa puhelimeni soi, ja minulle soitti naistenlehden toimittaja nimeltä Hilppa! What are the odds?)

Uskon, että oma hevonen on merkki siitä, että hallinnan tarve kasvaa. Haluaa määrätä itse mitä hevonen syö, millä tavalla se liikkuu, ja kuinka monta loimea se selässään kantaa. Toki ratkaisuun voi vaikuttaa myös vaikkapa halu kilvoitella tai halu saada oma ystävä. Myöskin lause ”minulla on hevonen” on aika hieno sanoa.

”Minulla on kaksi hevosta” onkin sitten kinkkisempi juttu. Tähän tilanteeseen tullaan, jos ollaan a) kahden hevosen loukussa, b) astutettu oma tamma tai c) jostain aivan usvaisesta syystä ostettu toinenkin. Tuon lauseen sanominen aiheuttaakin jo kysymyksiä: miksi? Eikö se ole aika paljon yhdelle ihmiselle? Mitä tee niillä? Kahta hevosta joutuu selittelemään. Lisäksi saa hyvin helposti ”crazy horseladyn” maineen, mikä on useimmiten totta. Eräs Tinder-deitti ei halunnutkaan tavata, koska kuuli, että minulla on hevosiA. Liekö traumatisoitunut?

Arvatkaa, mikä on mieltä ylentävää? Se, kun joku tarjoaa omaa hevostaan käyttöösi. Se on usein lakipiste, joka saavutetaan, kun on muutenkin pirullisen paljon ratsastettavaa. Samaan aikaan tuntuu ihanalta, että voin ratsastella jonkun hevosella täysin huolettomasti, sillä joku muu hoitaa sen perushommat. Nämä tarjoukset tulevat useimmiten aina ihan väärään aikaan.

Näissä mietteissä tuhertelen nyt, kun Hilppaa on juoksutettu kahdesti satulan kanssa (keväällä toki jo enemmänkin), ja se meni tosi kivasti. Huomenna selkään kiipeää Pauliina. Siitä sittemmin!

Pien Hilpuri <3