Kuva: Anna Aalto
Nykyään moni haluaa kokeilla hevosen omistamista vuokraamalla kopukan. Liian moni on samanlainen puupää kuin minä aikanaan: haluaa ratsastella ilman ohjausta, koska opettajat on ihme niuhottajia ja minun tyylini on minun tyylini. Ja lisäksi hävettää jos joku kuulee, että minulle nalkutetaan koko ajan perusasioista. Siispä vuokrahevosen hankintaan! Vihdoinkin saa näyttää kaikille, että kyllä minä osaan ihan hyvin.
Se on kyllä jännä miten luulot itsestä vaan vähenee vuosi vuodelta, vaikka taidot paranisivatkin. Keskustelupalstoilta on hauska lueskella kuinka joku hyppää kotona 120 ratoja, mutta kisoihin ei juuri nyt pääse, koska traileri/laitakauhu/vetoauto/työvuoro jne. Niin moni kaavailee hyppäävänsä ties millaisia taloja. Opetusmestari-hevosella se onnistuukin, varsinkin jos laittaa sarjaan hyvän välin ja kenties vielä auttavan puomin sinne väliin. Silloin askel ei melkein voi olla osumatta ja hyppy on hyvä. Siinä riemussa helposti unohtuu, että radalla tilanne SAATTAA olla vähän eri, varsinkin jos alla ei ole entinen kisakettu. Itseä jännittää, hevonen keuhkoaa, rata on jännä, kaarteet tiukkoja, pitkät laukat saavat vauhdin kiihtymään jne. Yhtäkkiä onkin vähän vaikeampi hypätä 120 rataa. Mitä ihmettä, kotona se meni ihan hyvin?
Melko harva haluaa vuokrata omaa hevostaan hyppytarkoituksiin. Se on ihan ymmärrettävää, etenkin kun jonossa on monta hieman epärealistisesti taitoihinsa suhtautuvaa nuorisolaista. Voi siellä olla vanhojakin, jotka osasivat ihan hyvin 80-luvulla. Etenkin pienten tyttöjen äidit on helppo sumuttaa uskomaan vaikka mitä. Jos äiti/isä ei tajua hevosista mitään, lapsen on melko helppo vakuuttaa ylpeä vanhempi pikku aurinkoisensa kyvyistä. Ja onhan usko hyvä asia, mutta sillä saatetaan pilata pitkäksi aikaa jonkun kivan pienen estehevosen usko omiin kykyihinsä.
Usko omiin kykyihin on hieno asia, mutta jos kaikesta uskosta huolimatta onnistumisia ei tule, jossain on vika. Etenkin jos hevonen alkaa pysähdellä. Oikein suuri ihminen myöntää silloin omat rajoitteensa ja palaa harjoituksissa taaksepäin, ellei jopa alkuun. Jostainhan se uskon paluttaminen on aloitettava. Vielä suurempi ihminen alkaa tässä kohdassa ottaa tunteja. On täysin mahdollista luulla itsestään liikoja, palata takaisin lähtökuoppaan, nöyrtyä ja nousta takaisin ylös. On sitä moni muukin tehnyt (vrt. poliitikot).
Kouluratsastuksessa tilanne on vaarattomampi. Jos et osaa, se ei mene. Esteillä se voi mennä vaikka ilman ratsastajaakin. On parempi olla 60-70 -luokkien tyylikkäin ratsukko kuin 120-luokan epätoivoisin. Sama pätee helppo C-luokan ja vaativa B-luokan kanssa.
Miettikää asiaa toiselta kantilta: olisipa siistiä olla nyt 47-vuotiaana, yli 30-vuotta ratsastaneena alkeiskurssilla. Olisin ryhmän kiistaton kuningatar. Kantapäät alhaalla ja nyrkit pystyssä heti alusta asti!
Lapseni on satumainen lahjakkuus.
Trackbackit/Pingbackit