En kyllä pysty sanomaan kenestä on kyse.

Ystäväni Kia Herold kirjoitti hienosti blogissaan siitä, kuinka apuohjat ovat kaiken pahan alku ja juuri. Tai ainakin jatke. Rohkenen olla samaa ja eri mieltä. Kerron tarinan.

Olipa kerran hevonen, joka oli aikanaan kammottava ratsastettava. Erityisen kammottava se oli siltä osin, että minkäänlaisen ohjastuntuman saaminen oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Jos annoit sen päättää, et ottanut ohjista kiinni ollenkaan. Jos yritit pitää ohjista kiinni, se joko a) pysähtyi tai b) jatkoi matkaa yläkautta silmiin katsoen. Näin ollen pelkkä kääntäminen oli kropan osalta ihan helppoa, mutta pään kannalta vaikeaa. Hevonen kuunteli kyllä istuntaa. Tunnilla esimerkiksi asettaminen oli täysi mahdottomuus, sillä hevoisen naama ei ollut missään vaiheessa riittävän stabiilisti, jotta sen olis voinut tulkita olevan asetettuna. Taivuttaminen oli myös yhtä suurta huumoria.

Hevosen omistaja oli sitä mieltä, että kyllä pitää taidolla saada hevonen kuuntelemaan, vippaskonsteihin ei turvauduta. Vippaskonsteiksi luettakoon tässä kaikki paitsi martignaali, joka sekin oikean pituisena oli yhtä kuin ei mitään. Ratsastajaa ei sinänsä haitannut, että hevonen ei ollut peräänannossa, vaan lähinnä se, että koko hevosen hallinta oli pirullisen haastavaa pään eläessä voimakasta omaa elämäänsä. Ihan pelkkä kääntäminen saattoi muodostua kummalliseksi, ellei jopa vaikeaksi.

No niin. TOTTA KAI tutkittiin hevosen terveydentila (hampaat, selkä, jne.). Kyllä, kokeiltiin sen seitsemättoista kuolaimet JA kuolaimettomat vaihtoehdot. Kiinnostavaa olikin, että sillä ei ollut mitään merkitystä menikö ihan millä tahansa kuolaimilla vai täysin ilman. EI MITÄÄN EROA. Myös erilaisia kuolaimettomia suitsia kokeiltiin ja myöskin turparemmejä.

Voitte kuvitella miten uskomattoman tyhmäksi ja huonoksi siinä tuntee omistaja itsensä. Suurin piirtein kukaan ei osannut ratsastaa hevosella kunnolla ja sekös rupesi nousemaan hevoselle päähän. Eihän mun mitään tarvitse tehdäkään, olen nimittäin semmonen vaikea hevonen! Siinähän yritätte.

Sitten annettiin periksi ja kokeiltiin gramaaneja. Se on suorastaan koomista miten pelkkä sana ”gramaanit” sai hevosen asentoon. Naruista ei lähestulkoon tarvinnut pitää edes kiinni, pelkkä tieto niiden olemassaolosta sai hevosen kulkemaan kuin RATSUN. Hevonen alkoi työntää takaa ja nostaa selkää, edestä tuntuma senkun keveni kevenemistään. Korvat olivat tötteröllä.

VOI KAMALA. Mitä nyt. Pitäähän sillä pystyä ratsatamaan muutenkin kuin gramaaneilla.

Yritys uudestaan. Aivan hirveää. Gramaanit – ja onni ja autuus. HUOM! Ilman minkäänlaista kiskontaa.

Niin sitä vaan tässä yritän selittää, että joskus se kamelin selkä menee naks poikki ja siinä sitä ollaan. Tällä hevosella käytetään nykyään aika usein gogueta. Sillä hevo toimii hirveän hyvin, on tyytyväinen, tasainen, napakka, tahdikas ja perkeleellisen ihana. Noin kerran/kaksi viikossa hevosella mennään ilman satulaa ja pelkällä lötköllä kumikuolaimella. Silloin hyvä tuntuma haetaan pitkän kaavan mukaan siirtymisillä ja maa-il-man hi-taim-mal-la käynnillä. Hevonen alkaa hakea tasapainoa ja nostaa itse itsensä. Toimii!

Shoot me.