Jaa että mitäkö on tapahtunut? No ei ihmeempiä. Kävi mielessä tänään eräs ajatus. Kerron nyt siitä.

Moni on sanonut, että kun on kiusattu nuorena oikein kunnolla, niin sitä alkaa uskoa olevansa epäkelpo. Minä tunnistan tämän hyvin. Niin kauan mullekin huudettiin LAUTA, etten voinut lopulta kuvitellakaan, että joku voisi kiinnostua minusta. Se venyi jopa niin pitkälle, että kun olin synnyttänyt lapseni ja rinnat oli täynnä maitoa (valtavat, siis), yritin yhä tunkea tissejäni niihin a-kupin rintsikoihin. Vasta liivimyyjä sai uskomaan, että kyllä ne vähän isommat ruukut kaipaa.

Tänäänpä mietin sitä, kun aikanaan ratsastuksenopettajat olivat MELKO raakoja. Oli ihan tavallista kuulla, että on vaan niin kertakaikkisen aivoton, kun ei tajua miten pitää ratsastaa. Ja että suosittelen pitsinnypläystä. Usein opettaja kuvitteli, että en KUUNTELE, kun en saa hevosta menemään niin kuin hän halusi. Voi voi. No, tästähän seurasi sitten se, että en edelleenkään voi kuvitellakaan osaavani yhtään mitään. Ihan pelkällä TUURILLA onnistun joskus.

Etenkin nuoren hevosen kanssa voi menettää uskon omiin kykyihinsä tosi helposti. Jos hevonen ei mene ihan niin kuin olin ajatellut, olen tietty pilannut sen. Se on ensimmäinen kela. Ja jos se menee hyvin, se on tuuria.

Nyt ollaan pohdittu valmentajien (Jykke, Juho Norilo) kanssa Laatuarvosteluja. Itse olin tuuppaamassa Lenniä estepuolelle, mutta Jykke onkin sitä mieltä, että askellajeihin. Molemmissa on toki hevosia, jotka ovat pitkän ja osaavan ratsujalostuksen tuotteita, selässään ammattiratsastajat. Sitten siellä olisin minä ja touhukkaan amatöörikasvatukseni tulos. Enkä siis tietenkään voi kuvitella meneväni sillä itse, koska olen niin huono. Toisaalta, Henriikka Rönkkönen instagramissaan niin nerokkaasti jauhaa, että USKO ITSEESI, OLET IHANA. Hän sanoo, että jos kahden vuoden ajan hokee itselleen, että on kiva, ihana ja kyvykäs, siihen alkaa uskoa. Mutta mitä teen sen odotusajan? Laatuarvostelu on jo elokuussa. Valmentajien mielestä voin ihan hyvin mennä. Voi voi.

Tänään saatoin nanosekunnin ajan uskoa itseeni. Sekin johtui vain siitä, että hevonen oli niin SAIRAAN HYVÄ. Kun siinä jumpsuttelin menemään ravia (ja jopa laukkaa) ympyrällä, muistelin millaista oli vielä puolisen vuotta sitten. EDISTYS ON OLLUT HUIMAA! Ja minähän siellä saakeli soikoon olen selässä kykkinyt. Tuuria!

Mutta HAHAA, viime viikolla sain vihdoin Sari Aimian (ammattilainen) kiipeämään Lenkkarin selkään, ja sen jälkeen se on ollut TAIVAALLINEN ratsastaa. Siis YKSI KERTA SARIA RIITTÄÄ. (Tätä taustaa vasten Laatuarvostelu pitäisi olla sellainen, missä ammattilaiset ratsastaa kerran ja karvahatut viis kertaa. Sitten valitaan niistä viidestä paras.) Sari lupasi mennä toistekin, ja se aiheuttaa iloa meidän perheessä.

Kyllä se on vaan sillä tavalla, että RUUNAT BEST. On ne tytötkin kivoja, mutta jotenkin liian mutkikkaita mulle. Perjantaina lähden sitä yhtä mutkikasta (Hilppa) katsomaan Keiteleelle. Saan vihdoinkin tutustua myös Hannuun!!! Seuraa takuuvarmaa varsaspämmiä instagramin täydeltä.